Tämä Grateful Deadin debyyttilevy äänitettiin hätäisesti ja ilmeisesti muutenkin koostettiin ilman sen kummenpaa suurempaa taiteellista visiota. Se on yksinkertaisesti vain tuplanopeudella soitettu sämpleri bändin senaikaisesta live-setistä.
Kappalemateriaali on tyyliltään monipuolista; yhtyeen omia kappaleita levyllä on vain kaksi: hippihenkinen ohjelmanjulistus The Golden Road (To Unlimited Devotion) ja ihmissuhdesotkuaiheinen Cream Puff War. Nämä molemmat ovat aina olleet syystäkin unohdettuja kappaleita. Yhtyeen (tai nimimerkki McGannahan Skjellyfettin) nimiin on merkitty myös kappaleet Cold Rain And Snow ja New, New Minglewood Blues, mutta oikeasti nämä ovat vanhoja amerikkalaisia kansanmusiikkikappaleita - ja rautaisia sellaisia, kuten myös loputkin levyn kappaleet: Jesse Fullerin (1896-1976) työläisblues Beat It On Down The Line, Sonny Boy Williamsonin (1914-1948) Good Morning, Little School Girl huuliharppusooloineen, Mississippi Sheiksin Sitting On Top Of The World sekä Bonnie Dobsonin tulevaisuuden massiivisen ydintuhon ennustava mahtipontinen balladi Morning Dew. Nämä kappaleet kuuluivat pitkään yhtyeen vakio-ohjelmistoon, ja todistavat että Grateful Dead oli pohjimmiltaan kansanmusiikkiyhtye joka vain sattui naamioitumaan psykedeeliseen asuun.
Levyn päättää toistakymmentä minuuttia pitkä Noah Lewisin (1895-1961) Viola Lee Blues -jammailu. Basisti Phil Lesh on myöhemmin muistelmissaan kirjoittanut, että se on levyn ainoa kappale jolla yhtye kuulostaa senaikaiselta itseltään. Kappale alkaa perusriffitellyllä, kunnes kiihtyy maaniseen sooloiluun. Tempo vaihtelee kiinnostavasti. Kun kliimaksista pudotaan lähes yllättäen takaisin perusteemaan, alkaa epäilemään että levysoittimessa on jotain vikaa.
